Ruotsin kirja ja pakkohoito pohdintoja

Moi!

Mä en ole nyt muutamaan päivään kirjoittanut tänne. Osaksi siksi, että sain VIHDOIN ruotsin tehtävät ja osaksi siksi, että en ole tehnyt mitään ihmeellistä eikä mulla oikeen ole ollut mitään kirjoitettavaa. Mut siis joo. Oon tehnyt noita ruotsin tehtäviä aika hemmetisti. Eilen en vissiin tehnyt edes niitä. Oikeestaan nukuin koko illan, kun pääsin kotiin. Heräsin syömään iltapalaa ja sit takas nukkumaan.

Mut voisin kertoa noista ruotsin tehtävistä vähän. Siis ne on ihan sika kivoja! Mä tykkään super paljon tehdä noita! PAITSI! Kuullun ymmärtämiset tuottaa ongelmia! Mua ärsyttää, kun en kerta kaikkiaan ymmärrä, mitä niissä puhutaan. Ja sellasia tehtäviä on ihan sikana! Harmillista. Kerran jouduin jo pyytää Mikaa kuuntelemaan, kun en ymmärtänyt yhtään, mikä se yks sana oli. Se oli vaihto-oppilas. 😂

Ja siis kaikille, jotka ei viel tienny, ni Mika on siis ruotsalainen. Siis ihan ruotsin ruotsalainen. Hänen vanhemmat on suomalaisia ja Mikan äidinkieli on suomi. Mutta Mika on syntynyt Ruotsissa. Hän oli joku 10v ku muuttivat Suomeen. Ni siksi on aika kätevää, kun voipi kysyä Mikalta apua noissa ruotsin tehtävissä. Oon kuitenkin tehnyt jo paljon tehtäviä ja vaan kerran pyytänyt apua Mikalta. Haluan tehdä ite, että kokeessa sit pärjäisin. 

Ostin ruotsin oppikirjan. Oli muuten hemmetin kallis. Fyysinen kirja olis maksanut melkein 100e, mut onneks on noita digikirjoja. Sellainen vuoden lisenssi maksoi joku 40e. Miksi niitten pitää olla niin hemmetin kalliita. Nykyäänhän, kun noi junnut aloittaa lukion 16-vuotiaana, ni he saavat kaikki oppikirjat ilmaiseksi, mikä on ihan hemmetin hyvä juttu! Ei se voi oikeesti olla rahasta kiinni, että pystyykö opiskelemaan. Ja nykyäänhän, eikös ollut niin, että oppivelvollisuus jatkuu 18-vuotiaaksi saakka? Ni olishan se epäreilua, että pakotetaan johonki, josta täytyy sit kuitenkin maksaa. 

Ja siitä puheen ollen, siis että pakotetaan johonkin, josta on pakko maksaa. Tulee ihan mieleen mielisairaalat. Ensin sut pakotetaan sinne, pidetään siellä väkisin ja sitten sul tulee kauhee lasku perässä. Ja siis oikeesti, ihan hirveitä summia mäkin olen maksanut siitä, että mua on väkisin pidetty sairaalassa. Jos miettii, että oon sen yli kolme kuukauttakin ollut pakkohoidossa. Sanotaan että olen 3kk hoidossa. Päivässä maksaa nykyään joku yli 30e/pv. Eli 90*30= 2700e. Kiva.

Ja siis jooooo. Ymmärrän että OLEN OLLUT joskus siinä kunnossa, että se on ollut välttämätöntä. Mutta musta noi hinnat on sairaita. Ja nousee koko ajan. Tokihan saan sitten kelalta perustoimeentulotukea, mutta sekin kun pienenee ja pienenee koko ajan. Juu. Onneks en ole nyt ollut osastolla yli kahteen vuoteen! 😍 Sitä ennen oon jostain 17-vuotiaasta ollut joka vuosi 1-4(ish) kertaa vuodessa. Osastojaksojen pituudet ollu 2pv-3,5kk. Paitsi nuoriso-osastolla olin joku puol vuotta. No mutta. Se on ollutta ja mennyttä. En enää tarvitse osastohoitoa. 

Mut joo. Mitä mä oon sit tehnyt muuta ku ruotsia tässä välissä. Nooooh. Tavanaa (entinen Aspa) ja terapiaa. Ja eilen oli poliaikakin ja injektio. Siellä oli joku italialainen opiskelija, joka laittoi piikin. Se oli ihan hyvä pistämään. Ainoo vaan, että tuli jonkin verran ulos lääkeainetta, mut kyllä niin käy usein myös ihan valmistuneillakin hoitajilla. Mä oon kyl muutenkin jo tottunut niihin neuloihin ja erilaisiin piikittäjiin. Eikä se satu oikeestaan koskaan. Paitsi jos väkisin laitetaan. Kun pitää pitää pistettävää lihasta rentona. 

Kuoro jäi tänään välistä, ku on vähän flunssaakin. Mut ensi viikolla olis tarkoitus jatkaa joulutauon jälkeen sitäkin ihanaa harrastusta. Toivottavasti.

No mut joooooooooooooooooooooooooooooooooo. Ei mul sit kai muuta oikeestaan. 

Kiitti mmmmmmmmmmmmmmmmo!

PS! Sain näköjään filosofian tehtävätkin nyt sähköpostiin. Kuulostaa äärimmäisen vaikeilta tehtäviltä! OU NOU!

Leo 11v ja Kristan kanssa pizzalla

Moi!

Tänään mentiin Kristan kanssa aamusta mahlikselle. Krista oli siis mumman luona yötä, kun tänään oli ne Leon synttärit. Perniöstä ei kulje bussit viikonloppuna, ni Krista hengailee mumman luona varmaan huomiseen tai maanantai aamuun. Me ei siis Mikan kanssa valitettavasti päästy juhliin ja syy on aiemmassa blogipostauksessa. 

Krista, äiti ja baaba lähti sitten 13 aikohin ajelemaan Espooseen ja mä ajoin kotiin. Venailin hetki parkissa, kun Tavanalta tuotiin lääkkeet joskus 13.20 aikoihin. Ja sitten mentiinkin Mikan kanssa kauppaan. Käytiin tupurin ässässä. Siellä oli appelsiinit vaan 0,99€/kg, eli tosi halpaa. Siellä sattui myös olemaan curry-marinoitua kanaa -30% tarjouksessa. Ostettiin sitä ja curry-kastiketta ja jasminriisiä. Ja tietty wokkivihanneksia. Sit ajettiin kotiin ja alettiin heti laittaa ruokaa. Ruuan yhteydessä katsottiin tietty Supernaturalia. Mä otin ihan vähän ruokaa, koska me oltiin sovittu, että käydään Demirsissä pizzalla illemmalla Kristan kanssa. 

Ruuan jälkeen mä menin makkariin ruokalevolle ja katoin tubea. En muista mitä muuta tein. Sit Krista soitti, että ovat tulossa Saloon päin. Menin sit hakemaan Kristaa mahlikselta ja sit mentiin pizzalle. Demirsillä oli yksi vuotis synttärit ni siellä oli mm. pizza neljällä täytteellä 11,90€ ja hanalimu kaupanpäälle ja mä viel santsasin limua ilmaiseksi! Ja oli muuten hyvää pizzaa ja tuli maha täyteen! JA PS! MÄ EN OTTANUT PM VAAN FANTAA?! SEKOITTUNEET MAAILMANKIRJAT!

Tänään oli siis tosiaan Leon 11-vuotispäivä! Ja sehän tarkoittaa sitä, että olen ollut tätinä nyt 11 vuotta. Tässsä kuvia Leosta:

Tässä Leo on joku puolentoista kuukauden ikäinen. Maaro ja Leo tuli käymään moikkaamassa mua osastolla ja mä lauloin Leolle 💖 

Tässä Leo on joku 2-3kk ikäinen. Ihana naurava nassukka 💖 Ja Maxi kissa taustalla

1,5v Leo. Tais syödä vesimelonia tässä kuvassa 😊😍

Tämä kuva on otettu pari päivää ennen Okon syntymää. Eli Leo on tässä n. 2-vuotias. Noi skeitti lelut oli ihan lemppareita jo silloin. Muistan ku oltiin edellisenä iltana leikitty noilla yhdessä ja seuraavana päivänä Leo oli levittänyt leikit itse itselleen 😅💖

Tämä on samalta päivältä kuin ylempi. Maaro oli ihan viimeisillään raskaana ja Leo oli sen ajan mummolassa eli mahliksella. Me keksittiin kaikkea kivaa tekemistä 😍

Leo on tässä joku 2,5v vanha. Ja Okko muutaman kuukauden ikäinen. Ihanat pojat 💖💖

Tässä Okko, minä ja Leo toukokuussa 2018

Tässä Leo on 3,5v vanha. Muistan tän päivän ku me käytiin Leon kanssa kahdestaan eväsretkellä. Käytiin semmosella kalliolla, jolla me ollaan Makenkin kanssa käyty sillon, ku Make oli pieni 💖

Tässä Leo on 6 vuotta. Perus poreilut mahliksella 😍

Pojat oli meillä yökyläilemässä 2023-2024 uutena vuotena. Oli kiva uv kyllä 💖💖

Tämä on parin vuoden takaa kun käytiin Leon, Okon ja Kristan kanssa piknik-risteilyllä. Se oli oikein ihana reissu. Pojat oli hienosti ja meillä oli kaikilla tosi kivaa! 😍

Tässä vielä kuva viime joululta. Leo ja Okko 💖💖

Tämmöinen pikku herra. Tai no iso poikahan hän jo on. Aika rientää! Vastahan mä nukutin häntä laulamalla biisiä "Hyvin hiljaa, hyvin hiljaa, nyt kuuluu keijujen äänet. Ne tanssivat taas koko yön laulaen, koko yön laulaen". Sitä lauloin monta monta kertaa, kunnes Leo nukahti. Ja mun mielestä siitä tulikin sitten Sandra-laulu 😅💖

Kaikkea hyvää Leolle ja vielä kerran hyvää syntymäpäivää 💖

Mut jooooooo. Ei mul sit kai muuta! Oli kivaa Kristan kanssa ja mahliksellakin ja huomenna sitten varmaan kotipäivä rakkaan mieheni kanssa. 💖

Kiitos jos jaksoit lukea!

Kiitti mmmmmmmmmmmmmmmo!

PS. Mika käski laittaa kuvan Larry Davidista. Don't ask me why... 😂😂😂

Missä mun koulutehtävät viipyy??

Moi!

Oli hyvä päivä taas. Ensin Tavanan kotikäynti. Juteltiin Reijan kanssa niitä näitä ja sitten hän teki mulle kaksi hollantilaista lettiä. Hän tekee niitä mulle aina välillä. Kotikäynnin jälkeen menin hakee Kristan bussiasemalta. Sitten ajettiin mahlikselle. Äiti oli vielä töissä, mutta baaba oli kotona. Meil oli ihan sika hauskaa biibun ja Kristan kanssa. Baaba soitti tyypeille. Tietäjät tietää! 😂

Sit äiti pääsi töistä tänään klo 14.10. Menin hakemaan hänet ja ajettiin mahlikselle. Me hengailtiin siinä sitten jonku aikaa neljästään. Naurettiin ja katottiin jalkapalloa ja kaikkee. Sitten laitettiin pastavesi kiehumaan. Äitillä oli siellä valmiina tomaattijauhelihakastiketta. Eli saatiin kunnon pasta bolognesea. Oli niiiiiin hyvää! Äiti on maailman paras kokki.

Ennen ruokaa vähän väännettiin kättä ja meikäläinen voitti kaikki! Eka Kristan(no se nyt oli aivan selvä 😉). Sitten kysyin baabalta. Hän oli ihan varma voitostaan. Toisin kävi. Baaba kyl sanoi, että hänellä on ranne kipee. Seliseli 😁 Sitten äitiä vastaan. Oli jo vähän vastustakin, mutta mä voitin! Jeee!!! Oon vahva! 

Sitten syötiin ruoka ja jälkkäriksi äiti anto meille Ainon suklaajäätelöä. Se oli tosi hyvää kans! Pitkästä aikaa. 

Hyvveliiniä

Ja siis kysymys kuuluu: Sanotaanko muissa perheissä, että on syöntiaika. Kun meillä se on aina ollut syöntiaika eikä ruoka-aika. Markus vaan kerran sitä kyseenalaisti, kun kukaan muu sen kavereista ei ikinä sano niin. Ja mun mielestä mä kysyin Mikaltakin ja hänkin sano, että ei oo käyttänyt tommosta versioo siitä. Onkohan joku kainuulainen juttu? No mut joooo. Sit hengailtiin taas. Muut olis halunnu katsoa Salattuja elämiä ennakkoon. Mä en kerta kaikkiaan halunnut. Kun se ei kiinnosta mua ja mua ärsytti ajatus siitä, että pitää olla hiljaa joku puoltoista tuntia tekemättä mitään. No ei onneks sit katottu. 😅 Sitten baaba meni päikyille ja me jäätiin olkkariin. Juteltiin kaikkea. Sit oli aika kotiutua. Vein Kristan mumman luokse ja tulin ite kotiin. Eka katoin Kapis 'n' Huskyn videon ja sit täytin yhden ristikon. Ja nyt kirjoitan tätä.

Mua ärsyttää, kun en vielkään ole saanut niitä filosofian ja ruotsin koulutehtäviä! Olis kiva alkaa jo tekemään niitä, että ei tule sitten kiirus. Ja olis myös ihan mukava saada enkun tehtävät ja koe tarkistetuina takaisin ja arvosana todistukseen. Mua jännittää kovasti. Varsinkin ku sain kahdesta aiemmasta enkun kurssista arvosanaksi 7. Eli ihan surkeasti mennyt. Mutta siis mä en kerta kaikkiaan opi uusia sanoja. Luin kokeisiin kyllä. Luin ja luin. Mutta mitään ei jäänyt päähän. Kielioppitehtävät menny ihan hyvin, mutta sanastotehtävät ihan päin helvettiä. Ja vapaasta kirjoituksesta saan aina täydet tai ainakin melkein. Ja kuullun ymmärtämisen tehtävät meni kans tosi tosi huonosti. Tässä viime syksyn enkun kokeessa ei ollut kuullun ymmärtämistä ollenkaan. Onneksi. Se on mun heikko kohta. Kun en aina ymmärrä suomenkielistäkään puhetta. 😂 Ja siis nyt tossa kokeessa meni sanastotehtävätkin hyvin jostain syystä. Siinä oli neljän kappaleen sanastot joista vain yksi oli hankala. Ja luetun ymmärtämisen tehtävä oli hämy. Musta tuntuu että se meni päin himpskuttia. Koska siinä mm. luki: "And then they went to the opera" Ja oli monivalinta kysymys: "Where did they go? 1. to the opera 2. to the theater 3. to (jonnekin, en nyt muista mikä se viimeinen oli)" Ja siis voiko olla, että oli muka noin helppo??? Uskon, että jotain en siitä sitten piiloviesteistä ymmärtänyt. Noooooh. Kirjoitus tehtävä meni hyvin. Ja siis tämä kurssi oli luovan kirjoittamisen kurssi. Se on mun vahvuus. Uskon, että ainakin 8 saan tästä kurssista! Toivottavasti!

Ja siis niin. Mä en ees tiedä, minne ne tehtävät tulee, kun ne tulee. Kysyin Salon aikuislukion sihteeriltä, jonka kanssa me ollaan mun opintojen etenemisestä sovittu, että minne ne tehtävät tulee, mutta ei ole vielä vastannut. Nyt mä vaan päivittelen varmuuden vuoksi wilmaa ja teamssia. Ja siis toi Kristiina sihteeri on ihan huippu tyyppi! Todella joustava ja kannustava. Kyllä siellä hänenkin huoneessa on yhet itkut itketty. Ja Kristiina osas sanoa ne oikeat sanat. Ja kannusti kun olin jo lopettamassa. Ja hän on hoitanut asiat niin, että olen saanut tehdä tehtävät omaa tahtia ja täysin itsenäisesti. Ihana ihminen. 💖 Hän on toukokuussa jäämässä eläkkeelle. Kristiina sanoi, että haluaa antaa mulle todistuksen. Eli tarkoitus olisi ennen hänen lähtöä saada kaikki kurssit suoritettua. Eli tehtävät kiitos?!

Mut jooooo! Ei kai mul sit muuta oikeestaan. Vois koittaa tehdä mussiikkeja. Ehkä 😊

Kiitos jos jaksoit lukea koko tekstin tai osan siitä! Saa jättää kommentteja(anonyymisti tai nimen kanssa) ja aiheideoita!

Kiitti mmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmo!

Miksi terapia aina loppuu?!

Moi!

Tänään oli tosi kiva päivä. Aamulla vein Kristan asioille ja sit menin terapiaan PIIIIIITKÄSTÄ aikaa. Tai siltä se kolme viikkoa ainakin tuntui. Päästiin heti vauhtiin ja saatiin avattua asioita, joita oli tauon aikana vähän kasaantunut. Olin kirjoittanut ylös joitain juttuja. En sit kyl ees tarvinnut mun listaa kun muistin kaikki siinä hetkessä. 

Terapian huonoin puoli on ehdottomasti se, että käynti loppuu joka kerta. Tai siis totta kai loppuu. Muuten ei voisi uusi käynti alkaa. Mutta se tuntuu aina jotenki riipaisevalta, kun sieltä huoneesta on lähdettävä, kun se 45 minuuttia on kulunut. Se ei muutu, vaikka kuinka haluaisin. Tänäänkin sanoin terapian lopussa, että: "Enks mä vois jäädä tänne asumaan sun kanssa?" Terhi naurahti. Vitsiksihän se oli tarkoitettukin. 😅 Se on vaan niin turvallinen paikka. Siellä voi puhua kaikesta. Tai no melkein kaikesta, ainakin toistaiseksi. Ehkä joskus voin puhua kaikesta. 

No mut joooo. Terapian jälkeen hain Kristan ja me käytiin "kahvilla" Kespassa. Mä otin fantaa ja Krista pm. Ja jotku leivätkin syötiin. Ja juteltiin. Musta on ihanaa, että me voidaan pitää siskopäiviä Kristan kanssa. Krista on ihan huippuseuraa! Olis kiva myös muita sisaruksia nähdä useammin. Mutta Maaro ja Krisse asuu pk-seudulla ja Make on koko ajan töissä tai nukkumassa, tai laskettelemassa.😅

Sit menin Tavanalle hakee lääkkeet ja mulla oli puolen tunnin käynti siinä samalla. Jutskattiin Katariinan ja Inkan kanssa kaikkea. Otin siinä samalla myös päivälääkkeet. Oli ihan hauskaa. Sit sovittiin ensi viikon ajat. Mul tuli yhtäkkiä joku ihme sekoaminen. 😂 En siis kerta kaikkiaan tiiä, mitä tapahtui, mutta mun oli todella vaikea ymmärtää puhetta ja niitä aikatauluja. En tiiä. Se oli outoa. Ja kun saatiin ajat sovittua, mä sanoin: "Oli muuten helvetin vaikeeta" Ja Katariina siihen: "No joo. Mitä siinä tapahtui?" Mä en tiiä yhtään. Välillä tulee hetkiä, että on vaikea ymmärtää. 

Sit hain Mikan ja mentiin Tokmannilta ostaa Korokille kissanhiekkaa. Sitten kauppaan ostamaan ruokaa. Kello oli jo aika paljon, ni päätettiin tehdä nopee perusruoka, eli possunuudeliwokkia. Oli hyvää! 😊 Ja ruuan yhteydessä katottiin taas Supernaturalia. 

Ruuan jälkeen menin käymään mahliksella. Baaba oli ihan innoissaan sen uusien kanavien kanssa ja äiti jotain sekoili omiaan. 😂😂 Mä kysyin niiltä, että onko siellä jotain huuruja, kun ne oli kumpikin ihan flipanneina. Olin pari tuntia siellä. Oli ihan parasta! Sit ajoin kotiin ja nyt kirjoitan tätä 😅

Eli semmoinen päivä tänään. Oli oikein mukavaa! 

Kiittti mmmmmmmmmmmmmmmo!

OCD eli pakko-oireinen häiriö

Moikka!

Tänään on ollu ihan kiva päivä. Aamulla oli kympiltä psyk. poli hoitaja-aika. Meillä on Heidin kanssa hyvät jutut. Siis jutellaan me asiaakin, miten menee, miten oon nukkunut, lääkejutut ja oireet ja kaikkea. Mut silloin kun mä olen hyvässä voinnissa, ni meillä on kyllä ihan sika hauskaakin. Me vaan räkätetään kilpaa siellä. Oon niin tyytyväinen kaikkiin mun työntekijöihin tällä hetkellä! Mulla on etuoikeutettu ja joskus jopa syyllinen olo siitä, että saan niin paljon apua, kun jotkut ei saa yhtään apua vaikka tarttis kipeesti. 

Polin jälkeen kävin apteekissa. Siellä oli kauhee jono, joku 20 ennen mua. Meni kuitenki aika nopeesti aika, koska siel oli muutama lähtenyt pois. Ilmeisesti eivät olleet jaksaneet odottaa vuoroaan. Meijän katseet kohtas yhden tiskillä olevan farmaseutin kanssa, kun hän huuteli niitä vuoronumeroita, joiden haltijat oli jo lähteny pois. Me vähän siinä naureskeltiin. No, viimein kohtas mun vuoro ja sain tarvitsemani tiedon ja lääkkeet ja lähdin kotia kohti.

Kotona mä aloin tekee Leolle 11-v kortin. Leolla on synttärit 10.1. Me ei Mikan kanssa päästä sinne, mutta laitan kortin Kristan ja porukoitten kyydillä Espooseen. Tällainen kortti

Ja sit myös kirjotin kortin sisäpuoleen pikku tekstin.

Harmittaa kovasti, että ei päästä. 😔

Mutta juup. Odottelen tässä nyt vielä koulujuttuja. Mun pitäs suorittaa tässä keväällä nyt mun vikat kurssit, eli kaksi ruotsia ja yksi filosofia. Toivon kovasti, että saan ne tehtyä ni se lukio olis mun osalta taputeltu. Kirjoittaa en aio. Suoritan kurssit täysin itsenäisesti. Eli saan vaan (toivottavasti) kaikki tehtävät ja teen ne omaa tahtia. Ainakin viime syksyn enkun kurssi meni silleen. Ja se oli toimiva systeemi. Ja sitten mahdollisesti koululle tenttimään, sekin ihan omassa rauhassa, kun mulle sopii. Tosi hyvin on koulu tullut vastaan tässä lukion loppuun suorittamisessa. Aikuislukion sihteeri vähän vihjaili, että voi olla että ei tarvitse ees mennä tenttejä tekemään koululle. Kuulemma ruotsin opettaja on välillä teettänyt nettikokeen, eli kotona voisin tehdä. Ja filosofiasta ei tule ilmeisesti ollenkaan koetta. Olisin äärimmäisen tyytyväinen, mikäli näin olisi.

Voisin vähän avata mun haasteita. En siis todellakaan kaikkea halua kertoa, mutta yksi mun elämään negatiivisesti vaikuttava asia on pakko-oireet. Tai mä uskon, että ne on jotain pakko-oireita. Oon siis tehnyt polilla OCD testin ja se näytti, että olisi selkeästi OCD, mutta sitä diagnoosia ei ole vielä ainakaan lisätty mulle virallisesti. Mun muut diagnoosit, kai mä voin tähän kertoa ne. Eli mulla on siis Skitsoaffektiivinen häiriö ja PTSD. 

Mutta niin. Miten se vaikuttaa mun elämään. Mä oon jonkin verran lukenut netistä pakko-oireista ja löysin mun oireisiin viittaavan OCD haaran nimeltään aritmomania. "Aritmomania on eräänlainen pakko-oire, jolle on ominaista pakko laskea esineitä tai toimia ja tehdä matemaattisia laskelmia." Mulla siis on pakkomielle kolmoseen. Oon keksinyt eri tapoja laskea, milloin mikä tahansa luku on kolmella jaollinen. Oon siis PALJON PALJON mennyt tämän nimenomaisen oireen kanssa eteenpäin. Vielä puol vuotta sitten mä en pystynyt kattomaan telkkaria, jos en tiennyt onko volume kolmosella jaollinen. Jos ei ollut niin piti vaihtaa tai jos ei pystynyt vaihtamaan volumea, ni joko menin pois tai elin kauheessa ahdistuksessa ja paniikissa. Lasken yhä koko ajan numeroita ympärilläni ja varmistelen, että onko kolmella jaollinen. MUTTA! Nykyään ei tarvitse tykätä Tiktok videosta vaan sen takia että siihen tulisi siten kolmella jaollinen numero. Esim. jos oli 257 tykkäystä, ni oli pakko tykätä. Ja sama toisinpäin, jos oli 258, ni ei saanut tykätä, että se ei muuttuisi epäkolmella jaolliseksi. Jotkut ihmiset myös kattoi silleen vähän hämmästyneesti, kun mä innoissani kerroin jostain uudesta tavasta laskea. Ja miksi se on juuri kolme? En tiedä. Ollaan Terhi-terapeutin kanssakin sitä mietitty, mutta ei olla saatu selville.

Mun elämä oli siis vielä puoli vuotta sitten todella rajoittunutta. En voinut tehdä näin: 😀😀, mut nyt pystyn. Eli hymiöissä ja välimerkeissä aina, jos oli enemmän kuin yksi, ni oli pakko olla kolmella jaollisen verran. Laskin kaikki. Askeleet, rappuset, kun laskin vettä pulloon, kun olin suihkussa, kun harjasin hampaita, kun kävin vessassa jne. Nykyään oon päässyt jo aika pitkälle, mutta varsinkin rappusissa pitää sanoa "ei tarvi laskea, ei tarvi laskea..."

Oon siis päässyt pitkälle. Mutta oikeestaan noi numero jutut on se iisimpi osa tätä sairautta. Ja tähän toiseen tarvitsen paljon siedätystä. Tän toisen oireen takia mä aloin tietoisestin yrittämään päästä eroon OCD:sta. Katsoin, että on helpompi aloittaa numeroista kuin tästä toisesta. Eli se toinen asia on semmonen, että panikoin koko ajan, että jotain tippuu/kaatuu/menee rikki, tai, että joku satuttaa itsensä. Tuli on mulle tosi pelottava elementti. Se on liian hallitsematonta. Korokin takia olen saanut näihin juttuihin tietty siedätystä, mutta nämä on hankalia tunteita. Kynttilöitä meillä ei polteta ikinä. Mua harmittaa, ei pelkästään se, että tä rajottaa mun elämää, vaan myös se että se peilautuu muidenkin elämään. Saan usein paheksuvia katseita kun kerron jonkin järjettömän asian vaivaavan mua. Ja nytkin se syy miksi ei mennä Leon synttäreille on se, että mä en uskalla. Siellä on niin liukasta. Vaikka olisin päässyt porukoitten kyydillä. Eli ei tarvi ees ite ajaa(ihan ku koskaan uskaltaisin ajaa Espooseen). Mutta mulla on kauheet kauhukuvat mielessä. Ei pysty, anteeksi 😟 

Kerran ravitsemusterapiassa mun oli pakko sanoa terapeutille, että suoristaa verhoa, johon en ylettänyt itse, koska se häiritsi niin paljon, että en pystynyt enää keskittymään muuhun. Mulla on myös pakkomielle mitata kuumetta. Ja myös huolestun todella kovin jostain olemattomista sairauksista, joita luulen mulla olevan. Tää mun pakko-oire homma vaikuttaa myös niin, että en pysty ihan kaikkea tekemään. Esimerkiksi en pysty pelaamaan joitain lautapelejä, koska mua pelottaa, että ne nappulat tippuu. MITÄ SIITÄ?!? MITÄÄN PAHAA EI TAPAHDU. Ne nostetaan ja jatketaan peliä. Silti se ahdistaa mua niin paljon, että en pysty osallistumaan.

Niin. Palataan siihen siedättäytymiseen. Mä aloin heti ekan positiivisen raskaustestin jälkeen siedättämään itseäni, sillä sehän on vaan fakta että jos tulee vauva ni ne lasit tulee kaatumaan. Mä oon nyt semi hyvin pysynyt päätöksessäni, vaikka ei oo niin isoa motivaatiota enää. Vaikka kyllä meillä on vielä vauvahaave. Pitää pysyä vahvana. 

Tän sairauden pahin oire on kaikesta huolimatta pakkoajatukset, mutta niitä en lähde avaamaan. 

No mut jooooooo. Tässä vähän mun haasteista tämän sairauden kanssa. On todella rajoittava. Mutta parempaan menossa. 

Mun kello on TAAS menemässä rikki. Tällä kertaa ranneke on katkeamassa. Pitäs ostaa uusi. En ole saanut aikaiseksi.

Ei mul sit ksi muuta. Tulipahan avattua. Kiitos jos jaksoit lukea koko pitkän postauksen. Kyllä tästä vielä noustaan. Vaikeuksista voittoon! Kohta iltapappaa rakkaan kanssa ja huomenna VIHDOIN terapiaa. Kolme viikkoa on ihan hemmetinmoinen aika. Ja sit terapian jälkeen näen ihanaa Krista-siskoa. 💖💖

Kiitti mmmmmmmmmmmmmmmmmo!

Mun salaiset biisit

Moi!

Tänään on ollut taas aika rento päivä, kun on loppiainen. Heräsin tosi myöhään "aamulla". Uni maistui viime yönä. Ei olla juurikaan tehty mitään. Käytiin kaupassa ja tehtiin ruuaksi perunamuusia ja lihapullia ja punaviinikastiketta. Ja oli tietty kasviksia ja puolukkahilloa! Oon oppinut Mikan kanssa, että lihapullat syyään puolukkahillon kanssa! Korok oli totta kai innoissaan auttamassa meitä ruuanlaitossa. 

Ruokailun yhteydessä katottiin Supernatural nimistä sarjaa. Se on tosi hyvä sarja, ollaan jo 12. kaudessa. Siskoni Kristiina oli jossain kohtaa elämää ihan hullu Supernatural fani. Hänellä oli kotonaan seinällä iso USA:n kartta, johon oli pinnattu paikkoja, missä Sam ja Dean oli käyny. Kunnon omistautumiset! 😅 Krisse on aina ollu semmoinen fanittaja tyyppi.

Ruuan jälkeen siirryin makkariin kattomaan Kapis 'n' Husky kanavan eilen tullutta youtube videoo. Se on siis Mikan ja hänen ystävän Eetun kanava. Tästä klikkaamalla pääsee kattomaan tota kanavaa! Uusi video oli pelistä Escapist 2. Se on oikeesti tosi hyvä peli! Mua aina jännittää, vaikka mä oon nähnyt sen gameplayn jo aiemmin streamin muodossa. 😅 Ja repeilen noitten hemmojen jutuille 😂 Ja Korok oli mun kanssa tässä makkarissa sängyllä makoilemassa ja mä silitin sitä. Oli niiiiiin söppänänä. 💖

Videon jälkeen sain inspiraation tehdä vähän musaa. Tai jotenkin jostain syystä ajauduin mun vanhalle youtube kanavalle, jossa on mun kaksi salaista biisiä. Kukaan ei tiedä että ne biisit on siellä. Koitin uudelleentehdä biisin, jonka olin kirjoittanut joskus 14-vuotiaana mun senaikaiselle ihastukselle. Se oli enkuksi ja siinä soi koko biisin aikana vain kahta sointua. Mutta melodia oli yllättävän monimuotoinen. Pikkuhko Sandra on siis jotain osannut. (ei saa sanoa niin). Se oli siis rakkauslaulu, jossa soi epätoivo. Mulla ei ollut mitään mahiksia siihen ihmiseen. Ja kun mä sanon, että ei mitään mahiksia, ni tarkoitan ei MITÄÄN mahiksia. Jos ei muuten, niin olosuhteiden takia. 😂 Ja en tiiä aionko julkaista tätä biisiä koskaan. Aika näyttää sen. 

Se toinen salainen biisi on itseasiassa räppiä. Tai siis noh... Voiko sitä räpiksi kutsua... 😅 Mutta yritys hyvä kymmenen. Se oli itseasiassa alunperin kirje yhdelle ihmiselle, joka on tehnyt mulle pahaa. Oon mä sen biisin joskus jollekin varmaan soittanut, mutta en monelle. On sillä 397 näyttökertaa siellä tubessa! Se oli siis semmonen, että otin tubesta vaan jonkun beatin ja räppäsin ja lauloin siihen kertsit päälle. Näytin sen itseasiassan yhdelle Enolan (se kuntoutuskoti, jossa asuin 2014-2019) hoitajalle ennen ku olin tehnyt siitä biisin. Hän sanoi, että mun pitäis se laittaa sen pahan tyypin postiluukusta sisään. En halunnut.

Tein tän joskus osastolla. Liittyy tohon biisiin.

Kohta on iltapala-aika. Ennen sitä ajattelin täyttää vähän ristikkoa, jos jaksan ja jos kiinnostaa. Nyt kuuntelen musaa samalla kun tässä kirjoitan. Itseasiassa tällä hetkellä soi Grace VanderWaalin biisi "Clay". Se on oikeesti ihan mahtava biisi. Grace on itse kirjoittanut sen olleessaan 12ish vuotta. Mun mielestä hän esitti sen biisin, kun osallistui America's Got Talentiin, jonka hän voittikin vuonna 2015. Hän oli sillon joku 12v. Hän soitti ukulelea ja lauloi alkukarsinnassa toisen oman biisin. Ja musta finaalissa ton Clay biisin. Surullista nähdä missä kunnossa toi Grace on nykyään. Mutta jenkeissä se on valitettavasti odotettavissa, että lapsitähdet ajautuvat huumeisiin sun muihin.

Mut joooo. Ei mul sit muuta. Kiitos jos jaksoit lukea tänne saakka! 

Kiittti mmmmmmmmmmmmmmmmo!

Koululiikunta oli perseestä

Moi! 

Tänään ollut ihan hyvä päivä. Oli kauhee auton ikkunoiden skrabaaminen kyllä aamulla. Ja mun sormet jäätys kun unohdin lapaset kotiin. Mullahan siis ei ole vielä takkia käytössä. Alunperin pidin -20 astetta rajana ottaa takki käyttöön. Mut siis mul oli pusero ja päällä huppari ja oli ihan lämmin, vaikka oli joku -20 astetta. Ehkä jos menee yli 30 pakkasasteeseen ni sit takki? 😅 

Mut jooo. Oli Tavana käynti aamupäivästä. Mä menin sinne talolle ja me "pelattiin" semmosta kysymyskorttipeliä. Siinä on vähän niinku keskusteluaiheita kysymysmuodossa. Esim. "Mikä tekee sinusta sinut?"- tyyppisiä kysymyksiä. Ja siis, kun Katariina ohjaa yhtä sairaanhoitajaopiskelijaa tässä seuraavat viisi viikkoa, ni kerrottiin samalla yhdessä vähän opiskelijalle perustietoja minusta. Sit kuunnellutin Katariinalle ja Inkalle mun biisin "Mieli hoidossa", jonka olen joksus muutama vuosi sitten tehnyt terapeutti Terhille. He tykkäs.

Sitten menin kotiin. Käytiin kaupassa, syötiin ja katottiin supernaturalia. Ja nyt Mika stremaa Escapist 2-peliä. Mä oon modaamassa, kuuntelen sitä samalla kun kirjoitan. 

Haluun nyt vähän avautua mun peruskoulun liikuntatunneista. 

Mullahan meni peruskoulu siis ihan semi hyvin. Ehkä vähän paremminkin kuin semi hyvin, mutta niin ei saa sanoa. 😂 No anyways. Oon aina ollut huono liikunnassa. Muistan hyvin sen, kun olin ekaluokalla ja ekaa kertaa liikuntatunnilla. Se oli ihan kivaa. Kyllä mä siis tykkäsin siitä silloin. Yritin parhaani, mutta se oli hankalaa. En vaan osannut. Johtui toki osaksi siitä, että olin niin paljon ylipainoinen, mutta en mä kyllä laihanakaan olis osannut tehdä semmosia juttuja. Kai...

Nooooh, sit tuli ekaluokan joulutodistus. Siinä kaikkiin muihin oli ruksattu paras mahdollinen ruutu. Eli musa, äikkä, matikka, ymppä, uskonto, mitä näitä nyt on, ni kaikki oli sillon täydellisesti. Paitsi käytös ja liikunta. Siinä luki myös liikunnan kohdalla, että "Yrittämällä enemmän, pysyisit parempaan". Ja mä olin mielestäni yrittänyt parhaani. Sen jälkeen liikkatunnit meni plörinäksi. En enää edes yrittänyt. 

Mä sitten jatkossa vaan joko häiriköin ja sähläsin tai en osallistunut ollenkaan. Uinnista tykkäsin! Ja osallistuin siihen innoissani tokaluokalle saakka. Sitten kolmannella luokalla, kun heräsin todellisuuteen, en enää kehdannut olla nakuna luokkalaisten, tai oikeastaan kenenkään muunkaan, seurassa. Mut pakotettiin osallistumaan ja se oli inhottavaa. 

Ja yks semmonen muisto kans, kun mullehan oli äärimmäisen haastavaa käydä suihkussa liikkatuntien jälkeen ja se oli pakollista. Sillon eka-, tokaluokalla se ei ollut ongelma, vaikka mua toki sillonkin jo haukuttiin läskiksi sun muuksi. Mutta sieltä kolmosluokalta saakka on ollut iso ongelma toi suihkussa käynti. En ikinä oikeesti käynyt, vaikka olisi pitänyt. Sitten kerran vitosluokalla liikkatunnin jälkeen opettaja (naispuolinen tietty ja sijainenkin se oli) nöyryytti mua isosti. Se tuli pukkariin raivoomaan, että kaikkien on mentävä suihkuun. Se sano: "Sandra kans, nyt heti suihkuun! Riisu heti ne vaatteet, kun mä oon tässä, että mä näen, että säkin menet suihkuun!" No mä olin siinä sit ihan paniikissa. Mulla oli naistenvaivat just silloin. Ja se näky kyllä. Sit kun opettaja, ja kaikki luokkakaverit, näki mut siinä häpeissäni, opettaja sanoi vihaisesti: "Mee tonne vessaan riisumaan alushousut." Mä olin NIIN nolona. Muistan yhä sen tunteen. Huhhuh...

No toi ei auttanut mun häpeään ja pelkoon. Eikä sekään, että mua haukuttiin läskiksi. Ja usein luokkalaisilta sain kuulla liikkatunneilla: "Eikö Sandralla kunto riitä?" juttuja ivalliseen sävyyn. Kyl se vitutti. Vaikka olin tosin tietoinen, että olen lihava ja mun kunto ei riitä. Silti se ärsytti. 

Sit kutosluokalla olin ajautunut siihen pisteeseen, että en voinut enää osallistua uintitunnille. Mä itkin sitä etukäteen äitille varmaan kaksi viikkoa. Sit me tehtiin semmonen päätös äitin kanssa, että hän kirjoitti "reppuvihkoon" että: "Sandran ei tarvitse osallistua uintiin. Jos tulee kysyttävää, niin soita tähän numeroon". Ja näytin koulussa sitten liikkaopelle viestin ja opettaja sanoi: "No mäpä soitan". Hän meni opehuoneeseen ja tuli sieltä pian takaisin. Äiti oli sanonut opettajalle, että mua kiusataan niin paljon siellä uimahallissa, että se vaikuttaa mun psyykkeeseen. Ope sit sanoi, että uinti kuuluu oppisuunnitelmaan ja kaikkien on pakko käydä se. Se oli sen verran kiva opettaja, että me tehtiin kompromissi. Eli mä sain mennä yhdelle uintitunnille ykkösluokkalaisten kanssa. Siis mun piti vaan se 45min uida siellä omia aikojani. Eli en siis osallistunut sen ykkösluokan kanssa niihin juttuihin, mitä siel heille opetettiin. Se oli parempi vaihtoehto mulle. 

Juup. No sit päästään yläasteelle. Mun vaikeudet koululiikuntaa kohtaan vaan kasvoi. Seiskaluokalla mä vielä pystyin osallistumaan jotenkin. Mul on monia päiväkirjamerkintöjä koululiikasta ja sen ahdistavuudesta. No uimaan en sit kyllä enää osallistunut. Oli siel sit ihan kivojakin kertoja. Esim. just toi luistelu, josta kerroin viime postauskessa. 1500m mä aina kävelin, en jaksanut juosta. Itseasiassa! Ekan tonniviissatasen mä aloitin juoksemalla heti alussa. Mä olin eka! Se oli ihan sika siistiä. Ja sit kaikki meni ohi ja ohi ja ohi. Mä olin sen kolme sekkaan ensimmäisenä, koska lähdin täysillä, vaikka pitkät juoksut pitäis aloittaa rauhallisemmin ja sit lopuksi kiristää tahtia. Mä laitoin kaiken peliin sen kolmen sekunnin takia! 😂 Mut jooo... Juoksin varmaan joku 100 metriä ja sit kävelin loppuun. Ja siis kun sielläkin sain kuulla, niin ei, kunto EI riittänyt!

Ja toinen ihan hauska juttu seiskaluokan liikassa oli kuntotesti(vai mikä sen nimi oli?). Olin ihan hemmetin surkea kaikessa muussa paitsi käsivoimissa. Sain aina täydet pisteet hauiksissa. Jos rehellisiä ollaan, niin en mä edes yrittänyt niitä muita juttuja, koska mä tiesin, että en olis pystynyt tekemään niitä. Ja yleisurheilussa olin myös surkea. Siinä ainoa, joka oli edes lähellä muiden tuloksia, oli keihään heitto. 

Sitten kasiluokalla se vaan paheni. Aloin lintsaamaan liikkatunneilta, koska mua ahdisti osallistua. Ja mä en siis yleensä litsannut mistään. Tykkäsin koulusta, vaikka mulla oli super vaikeaa silloin. Sitten mä päädyin juttelemaan liikkaopen kanssa tilanteesta. Mä kerroin että en pysty osallistumaan enää. Mietittiin yhdessä, että miten saan sitten suoritettua koulun loppuun, jos en pysty saamaan liikuntaa suoritetuksi. Tehtiin sellainen päätös, että riittää, että tulen paikalle. Mun ei siis tarvinnut osallistua enää mihinkään. Tulin paikalle ja se riitti. Ja sillä tavalla sain liikasta todistukseen arvosanaksi 5. Se oli ihan älytön helpotus. Kyllähän se sitä keskiarvoa tietenkin alensi, mutta ei sille sit mitään voinut. 

Ja lukiossa mä en enää edes yrittänyt. Kerroin opettajalle heti kurssin alussa, miten oltiin sovittu yläasteella liikunnan suorituksen kanssa. Se sopi myös hänelle. Tai me sovittiin, että mä voin mennä vaikka kävelemään siksi aikaa, kun muut tekee ohjatusti jotain liikuntaa. Sain vitosen siitä sitten lukiotodistukseenkin. Mun mielestä on hyvä, että joitain tilanteita katsotaan yksilökohtaisesti. Eikä aina vaan silleen, että kaikkien on pyystyttävä samaan. Ja siis kiusaaminen on suurin syy, miksi mä en pystynyt enkä enää edes yrittänyt osallistua. Toinen syy oli tietysti se, että oon aina vihannut tehdä asioita, joita en osaa. Ja liikuntaa EN osaa. Oon siinä surkea. 

 No mut joooooo... Ei kai tässä sitten muuta. Nyt jatkan taas vähän enemmän keskittyneenä katsomaan streamia. 

Kiitos taas, jos jaksoit lukea koko postausken! Tuli taas vähän pitkähkö teksti. 

Kiitti mmmmmmmo!

Rento päivä

 Moi!

Tänään on ollu ihanan tylsä päivä. Ei aina tarvii touhottaa. Vaikka toki käytiin kaupassa ja siivottiinkin. Eli ei siis ihan mennyt plörinäksi koko päivä. Mutta ei tehty liikaa. Rentouduttiin ja kohta aletaankin jo valmistautumaan nukkumaan menoon.

Nukuin viime yönä yli 10 tuntia 😅 Mieluummin näin päin. Huomenna sitten jatkuu arki. Tosin Tavanan (aspan) käynnit ei ole ollut tauolla muuta kuin pyhinä. Mulla on siis viitenä päivänä viikossa käynnit. Se tuntuu musta sopivalle tällä hetkellä. Välillä ohjaaja tulee kotiin ja välillä nähdään jossain muualla. Mennään aikalailla mun toivomuksien mukaan. 

Mutta se mitä olen nyt melkein kolme viikkoa odottanut on se, että terapia jatkuu. Ja se jatkuu ensi viikon torstaina. On ollut vähän vaikeita hetkiä tässä, sillä olen tottunut, että terapia on 3 kertaa viikossa ja yhtäkkiä tulikin kolmen viikon tauko. Totta kai mä ymmärrän, että Terhikin tarvitsee lomaa. Mut on tämä kyllä tosi pitkä aika. Mutta selviän. Oon yrittänyt olla laittamatta viestiä Terhille hänen loman aikana. Mutta oon paristi laittanut, kun mulle tulee välillä semmoinen pelko, että hänelle on sattunut jotain. Terhi vastaa aina. Oon onnellinen, että mulle on suotu niin hyvä terapeutti. Kirjoitin Terhille pienen kirjeen joulukortin taakse. Siinä kirjoitin, että Terhi on kuin Jumalan lahja mulle. 

Mut siis niin. Siellä on ihan hirveen kylmä ilma. Ja äärimmäisen huono ajokeli. Mua kuumotteli ajaa kauppaankin. 

Mika haluaisi mennä luistelemaan. Hänellä on luistimet, mutta kypärä puuttuu. Pitää käydä kirpparit läpi, koska uutena ne on aika kalliita. Mä oon yrittänyt selvitellä, mitkä ulkojäät on auki ja jäädytetty. Tosin voi olla, että on liian kylmä ilma luisteluun. Mun mielestä joku joskus sanoi, että jos on liian kylmä ni luistelu voi olla jotenkin haastavampaa. Korjatkaa, jos olen väärässä! 😅 Mikan luistimet pitäis kyllä myös käydä terottamassa.

Mulla ei ole luistimia. Enkä kyllä edes haluakaan luistelemaan. Mutta voin mennä kentän laidalle kattomaan. Silleen ku aina yläkoulun liikan luistelutuntien aikaan. Muistan kun olin kerran luistelemassa seiskaluokalla, kun oli liikassa jäähallilla luistelua. Mähän siis en ees osaa luistella. Meijät jaettiin kolmeen ryhmään; ne jotka harrastaa jääkiekkoa tai on ainakin tosi hyviä siinä, ne jotka osas luistella ja sit oli me... me jotka ei osattu. Se oli kyl mun mielestä hyvä juttu! Koska me osaamattomat ei häiritty niitä, jotka oikeesti tykkäs siitä touhusta, ja samalla oli mahikset tehdä jotain, eikä vaan olla tiellä. Se oli hauskin luistelukerta koko mun elämässä! Mä olin maalivahti ja meillä oli semmonen minismaalinen maali ja mä vaan istuin sen päällä ja jalat peitti koko maalin! Olin myös kerran yleisöluistelussa Krissen ja Maken kanssa. Ja yllättäen mä opin luistelemaan taaksepäin paremmin kuin eteenpäin. Juuup.

Tekis mieli kirjoittaa koulun liikkatunneista enemmänkin, mutta ehkä teen sen huomenna tai myöhemmin, sillä tästä tulee muuten sata kilometriä pitkä postaus. Mut olis kiva vähän kertoa siitä, sillä se oli yksiä ainuita kouluaineita, joissa en pärjännyt peruskoulussa.

Eli siis tosiaan, siivottiin ja pestiin pyykkiä tänään. Ja laitettiin imustelija käyntiin. Se jäi kyl johonki johtoon kiinni. Kävin myös kaupassa mummalle, kun hän ei pääse nyt liikkeelle tuolla rollaattorin kanssa. Liikaa lunta. 

Oli ihan kiva ja rauhallinen päivä. Huomenna Tavanaan käynnille. Katariinalla on mukana opiskelija, jota en ole vielä tavannut. Mutta kuulemma hän on tosi kiva! 

Tämä teksti on varmaan sekava. Mun on just nyt tosi hankala keskittyä. Ehkä pikkuinen ylivireystila. Pitää päästä sietoikkunaan. 

Mä lopetan kirjoittamisen nyt tähän tältä illalta. Kiitos, jos jaksoit lukea koko postuaksen!

Saa antaa kirjoitus ideoita. Mitä haluatte tietää minusta tai mun mielipiteistä? Suaap ehdottaa!

Mun vuosi 2025 TW

Helou! Pitkästä aikaa! TW älä lue jos olet herkkä. Kerron keskenmenosta aika avoimesti.

Ajattelin tehdä nyt ainakin pikku vuosikatsauksen. Niinku laitoin jo facebookiin postauksen ni vuosi 2025 on ollu yksi kauheimmista vuosista mun elämässä. Onneksi mulla on laaja tukiverkko, muuten en olisi enää tässä. Toistan vielä itsellenikin nämä tärkeät: Mika ja Korok, äiti, biibu ja sisarukset, sukulaiset, appivanhemmat ja ystävät. Eikä saa unohtaa mun tosi tärkeitä työntekijöitä. Kutsun niitä mun työntekijöiksi, koska ne ei ole esim. pelkästään hoitajia. Eli Aspan (tosin nykyään Tavana) ohjaajat: Reija, Maarit ja Katariina, psyk. poli työntekijä Heidi ja tärkein eli mun psykoterapeutti Terhi. Kiitän teitä kaikkia, että ootte olemassa.

Mikä sitten teki vuodesta kauhean? 

Aloitetaanko vaikka siitä kuinka paska taloudellinen tilanne meillä on ollut. Alkuvuosi vielä meni, mutta kesällä Mika ei saanut MITÄÄN rahaa, koska karenssi. Kyllähän me sitten haettiin perustoimeentulotukea ja saatiinkin vähän. Ja ihana diakonia antoi meille muutaman kerran sen 50e lahjakortin, että saatiin ruokaa. Se oli aika kauheeta aikaa. Nyt on tasoittunut, kun Mika saa rahaa. 

No siinä oli yksi.

Mutta toi oli pientä verrattuna näihin loppuihin asioihin. Loput asiat sanon kronologisessa järjestyksessä. Eli:

11.6.2025 tein jonku tuhannennen raskaustestin. Oltiin siis kolmisen vuotta yritetty. Tällä kertaa se olikin positiivinen! 

Tätä oltiin odoteltu.

Mä innostuin niin kovin! Vihdoinkin! Mika ei ollut kotona. Laitoin heti bestikselle eli Annille viestiä. Hän oli niin iloinen meidän puolesta. Sit laitoin Mikalle, että "Tiiäks millon yks plus yks on kolme?" (olin unelmoinut, että milloin saan sanoa Mikalle tämän lauseen) Mika vastas: "No?" Mä laitoin kuvan raskaustestiastä ja kirjoitin: "Meille tulee vauva" Sit mä vaan itkin onnesta. Ei enää sitä joka kuukauden pettymistä, vihdoinkin se olisi ohi ja meille tulisi vauva. 

Soitin vielä samana päivänä mun polihoitajalle. Heidikin oli iloinen meidän puolesta. Lopetin välittömästi ne lääkkeet, joita ei saa käyttää raskaana ollessa. Soitin myös neuvolaan ja varasin ajan myöhemmäksi. Kaikki oli niin ihanaa.

Juuup. Meille varattiin myös aika varhaisultraan, koska kuulun riskiryhmään. Päästiinkin ultraan jo 25.6. Piti siis Turkuun asti mennä. Mika ja äiti oli mukana. Tapasin ensin hoitajaa ja lääkäriä ja sitten menin ultraan. Kätilö tai gynekologi tai kuka se sit onkaan joka ultrasi mun kohdun, vaikutti heti vähän varovaiselta. Alkoi kyselemään mun kierrosta ja kaikesta. Siinä kohtaa, jos kierrosta sen laski niin oli viikolla 6. Mä tiesin heti, että nyt on jokin pielessä. Aloin hyperventiloimaan ja oikeestaan "katosin" hetkeksi tilasnteesta. Kun "palasin", sain kuulla, että kohdussa oli kyllä jotain, mutta se oli liian pieni ollakseen 6. viikolla oleva sikiö. Niinpä siis minut käskettiin labraan samantien ottamaan HCG-arvo. Menin vielä samana päivänä verikokeisiin HCG oli 4675. Olin huojentunut, sillä se on sellainen arvo, että raskaus olisi vaan vähän lyhyemmällä kuin luultiin. Olin epävarma, mutta kaikki ympärillä sanoivat, että ei ole mitään hätää. Piti sitten mennä siitä parin päivän päästä uudelleen ottamaan HCG-arvo ja katsoa, että on noussut hyvin. Menin sitten 27.6 labroihin ja HCG oli 4536. Eli laskenut.

Mulle soitettiin sitten 27.6, että nyt on sitten keskenmeno varmistunut. Sain järkyttävän paniikin. Onneksi Katariina oli kotikäynnillä just silloin. Laitoin puhelimen kaiuttimelle ja Katariina jutteli hoitajalle. En oikeestaan muista siitä juurikaan mitään, mutta selvisin. Soitin Mikalle, joka oli pajalla silloin. Menin hakemaan hänet ja me päätettiin yhdessä, että me selvitään. 

Siitä pari päivää eteenpäin piti mennä jonnekin naistentautien osastolle lääkkeelliselle keskenmenolle. Eli Turkuun taas. Siellä sain sit jotain ällöttävää lääkettä ja sit kohtu tyhjeni. Se oli ihan kauheeta. Mutta me selvittiin siitä.

Seuraava ikävä asia olikin mun sairastuminen munuaisaltaantulehdukseen elokuun alussa. Oli hirveet kivut ja CRP huiteli parissa sadassa. Määrättiin antibiootti suonensisäisesti. Onneksi se muutettiin kuitenkin tablettilääkitykseksi seuraavana päivänä. Ei tarvinnut ravata sairaalassa joka päivä. Muistan, kun siinä vastaanottavalle hoitajalle kerroin, että epäilen myös olevani raskaana uudelleen. Mies

--hoitaja sanoi, että ei voi olla, sillä olin juuri saanut keskenmenon kesäkuun lopussa. Pyysin kuitenkin ottamaan HCG-arvon virtsanäytteestä samalla, kun otettiin virtsan bakteeriviljelyt. No hän ei laittanut sitä pyyntöä sinne jostain syystä. 

No pyysin sitä sitten uudelleen myöhemmin. Ja sieltähän tuli vastaus 15.8, HCG oli 1475, eli olin taas raskaana. Nyt olin varovaisempi, siis sen suhteen, että en innostu liian varhain. 20.8. arvo oli noussut mukavasti, se oli 5617. Se helpotti vähän, muuten epävarmaa fiilistä. En uskaltanut silti vielä iloita. 

Sitten piti taas käydä Turussa hoitajaa tapaamassa. Siellä sovittiin seuraava varhaisultra, joka oli 3.9. No sinne sitten taas Turkuun äitin ja Mikan kanssa. Mua pelotti. Hemmetti soikoon, mua pelotti. Menin siihen pedille makaamaan. Kätilö/gyne sanoi melkein heti, että: "Joo. Täällä näkyy 16mm kokoinen sikiö, jonka syke oli 175." Ja siis mullahan ei ollu ollu välissä menkkoja. Se vaikeutti tietämästä millä viikolla mennään, mutta nyt selvisi, että oltiin viikolla 9+1. Kuultiin myös pikkuisen sykkeet ja saatiin kuvakin. Mä olin niin helpottunut. Mutta silti vielä epävarma. 

Siinä hän oli, pikkuinen

Sitten alettiin miettimään Mikan kanssa isompaa asuntoa, jotta tulevalla vauvalla olisi enemmän tilaa. Löydettiin asunto ja alettiin pakkaamaan. Tai Mika pakkasi. Mä olin niin varovainen kuin vaan pystyy olemaan. En nostellut enkä kannellut. 

Sitten 15.9 mulla tuli jotain veristä vuotoa. Säikähdin. Todella paljon. Se oli kauheeta. Menin päivystykseen heti. Olin ihan varma, että taas tuli keskenmeno. Itkin hoitajalle sitä. Sanoin, että: "Mä en kestä, jos tää menee taas kesken". (Oli sama hoitaja, kun viimeksi) Hoitaja sanoi: "No ei sille mitään voi, jos menee kesken.", silleen tosi tylysti. Sit se kävi lääkärin kanssa juttelemassa ja sanoikin: "Ei pieni vuoto tarkoita keskenemenoa." Menin kotiin ja kaikki olikin hyvin. Olin selvinnyt säikähdyksellä.

Käytiin myös neuvolassa ja siellä sovittiin kaikki tärkeät asiat. Ja kuultiin myös taas vauvan syke. Oltiin viikolla 11. Siinä vaiheessa mä olin ihan varma, että nyt tää tapahtuu. Musta tulee vihdoinkin äiti. Tämä sykkeen kuuleminen varmisti asian. Se kuului niin selkeästi, että jopa neuvolahoitaja vähän ihmetteli, silleen hyvällä tavalla.

No saatiin sitten muutto valmiiksi. Kiitokset kaikille mukana olleille. 

Sitten. Oltiinko me ekaa tai tokaa yötä uudessa asunnossa, kun yöllä alkoi kauhea kipu ja vuoto. Kävin monta kertaa vessassa yöllä ja herätin Mikan. Sanoin, että nyt tuli keskenmeno. Herättiin siitä sitten aamulla ja ajettiin mahlikselle. Mä olin täysin toimintakykyinen, vaikka vähän sattui. Meidän piti mennä siivoomaan vanhaa kämppää, mä, äiti ja Mika. Olin jotenkin niin shokissa, että tajusin vasta autossa, että nyt tää meni kesken. Juteltiin äitin kanssa siinä ajaessa ja me kaikki itkettiin. 

Kämppä oli pakko siivota, sillä oltiin luvattu entiselle vuokrananatajalle, että se on valmis sinä päivänä. Äiti ja baaba sanoi, että pitää mennä sairaalaan. En ite oikeen osannut ajatella oikein. Baaba vei mut sairaalaan ja mut otettiin sänkypaikalle. Sitten alkoi ne järkyttävät kivut. Sattui niin kovaa. Lopulta mä vaan huusin siellä tuskasta. Jouduin odottamaan pitkään ennen kuin sain särkylääkettä. Kipu meni silleen aaltomaisesti. Välillä sattui vähän vähemmän ja välillä sattui niin paljon, että oikesti huusin. Sitten mua alkoi oksettaa, koska sattui niin kovin. Baaba oli siinä mun vierellä koko ajan. Juteltiin siitä, että tarviin oksennuspussin. Ihana siivooja kuuli ja toi sellasen. 

Sitten siihen tuli hoitaja tuomaan lääkettä. Kaikki oli tylyjä. Sitten. Mä oksensin taas. Ja tunsin. Tosi kovan kivun. Ja sen jälkeen. Ei enää mitään. En nyt tässä sen tarkemmin avaa kuin että menin sen jälkeen vessaan ja siinä se sitten oli. Pytyssä. Ne olikin supistuksia. Synnytin pienen sikiön.

Siskot ajoi pk-seudulta kesken päivän mun luokse. Tueksi.  Silloin vaikeimpana päivänä huomasin kyllä, että mulla on ihana perhe. 

Mullehan on sattunut kaikenlaista elämässä, mutta tä oli pahin ikinä.

Sori jos oli liian kuvallista tekstiä. Tän takia alussa on trigger warning.

Tän jälkeen oli aluksi pitkään ihan normaali olo. Mä ihmettelin terapeutillekin sitä, miten hyvin mä sen asian otin. Se ei oikeastaan tuntunut miltään sen ensimmäisen päivän jälkeen. Tuntui vaan, että se on nyt siinä. Ei muuta. 

Sitten aloin oireilemaan. Psyykeeni alkoi rakoilemaan. Aloin voimaan yhtäkkiä todella huonosti. Uskon, että vasta pari viikkoa keskenmenon jälkeen aloin sisäistää ja tajuamaan, että vauvaa ei tule nytkään. Tuntui, että mikään ei tunnu miltään ja samalla kaikki tuntuu kaikelta. Otin kokonaisvaltaisessa voinnissani kolme askelta taaksepäin. 

Mutta me selvittiin. Me selvittiin tästäkin. 

Nämä oli ne kaikkein kauheimmat asiat viime vuodelta. 

Sen lisäksi oli Mikan sairastuminen. Kuume viikon verran 38-39 ja enemmänkin. Käytiin päivystyksessä, jossa tutkittiin kaikki. Siis ihan kaikki. Mutta mitään ei löytynyt. CRP vähän koholla. Mika sai vaan ohjeen ottaa nenäsumutetta tukkoiseen nenään. Epäiltiin virustulehdusta. Sitten alkoi nenäverenvuoto. Mikan nenä siis vuosi verta varmaan kolme päivää. Ei siis silleen vuotanut vuotanut, mutta niistäessä tuli ja välillä ihan ilman niistämistäkin. 

No sit yks ilta me just juteltiin äitin kanssa puhelimessa, että pitääkö mennä päivystyskeen, kun vointi niin huono. Se puhelin oli siinä kaiuttimella ja me juteltiin kolmestaan. Sit yhtäkkiä, Mika alkoi oudosti vähän heilua ja menetti tajunsa. Mä sain onneksi hänet kiinni, ni ei lyönyt päätään. Sitten aloin huutamaan äitille, että Mika kuolee. Että Mika sai jonkun kohtauksen ja nyt se kuolee. Äiti sanoi, että soita ambulanssi. Kaikki tää tapahtui niin nopeasti. Mika siis tuli tajuihin jo melkeen ennen kuin mä asettelin hänen pään lattialle varovasti. Mika kysyi: "Mitä tapahtui?" Mä soitin samalla sitä ambulanssia. Kerroin, mitä oli tapahtunut. Olin täydessä paniikissa. Mika huusi lattialta mulle, että ei ole hätää. Mä hyperventiloin ja hätäkeskuksen ihana työntekijä yritti rauhoitella mua.

Lanssi tuli. Kaikki tutkittiin, ei mitään missään. Piti mennä Turkuun yöpäivystykseen omalla kyydillä. Eivät voineet ottaa kyytiin, koska vitaaleissa ei näkynyt mitään. No mentiin. Siellä sitten päästiin nopeasti hoitajalle. Otettiin pika CRP, joka oli noin 200, eli ei voinut olla enää kyse virusinfektiosta. Mika otettiin osastolle ja me mentiin baaban kanssa kotiin. Se oli kauhea yö. Jouduin nukkumaan yksin. Ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Ja olin todella huolestunut Mikasta. Valvoin koko yön odottaen lisätietoja Mikalta. Aamulla Mika sitten laittoi viestiä, että hänet siirretään TYKS:istä Saloon. Menin sinä päivänä koko vierailuajaksi Mikan luokse osastolle. Syötiin pullaa ja juteltiin. Mika voi jo paljon paremmin. Ja hänelle aloitettiin suonensisäinen antibiootti. Sen seuraavan yön nukuin mummalla, kun Mika jäi toiseksi yöksi osastolle ja mä en uskaltanut nukkua yksin. Onneksi mumma asuu tossa naapurissa. Seuraavana aamuna Mika pääsi kotiin ja vaihdettiin antibiootit pillereiksi. Ja siis mitään ei löytynyt mistään. Mutta sitten se oli ohi. 

Tässä nyt nämä kaikkein pahimmat asiat. Oli paljon hyvääkin. Oon saanut olla Mikan kanssa, mikäs sen ihanampaa! Ollaan käyty paljon leffassa ja sushilla. Oon nähnyt kavereita ja saanut laulaa kuorossa. Arkisia hyviä asioita. Saatiin muuttaa uuteen kotiin ja vaihdettiin myös auto isompaan. Kivoja juttuja. Mutta viime vuonna on tapahtunut liikaa pahaa. Ehkä tämä vuosi on parempi. 

Semmonen hyvä asia myös viime vuodelta, että sain joitain pakko-oireita vähän lievemmmiksi. Se oli alunperin vauvaa varten. En nyt avaa sitä enempää, paitsi jos joku haluaa? Voi vaikka kirjoittaa kommentin tähän, jos haluaa kuulla asiasta enemmän. Mutta siinä yksi voitto viime vuodelta. 

Olen myös innostunut taas piirtämään. Tässä muutama piirros.

Tein myös pienen pupu-kirjan yhdelle Aspan ohjaajalle, joka sai lapsen kesällä.

Tänä keväänä pitäisi suorittaa kaksi ruotsin kurssia ja yksi filosofian kurssi. Sitten olisi koko lukion oppimäärä suoritettu. Ja ei, en aio kirjoittaa. Haluan ihan muuten vaan saada opinnot suoritettua. 

Nonni. Nyt mää lopetan. Oli muuten aika terapeuttista kirjoittaa tänne nämä tapahtumat. Tuli pitkä teksti. Kiitos, jos jaksoit lukea kokonaan. Voisin yrittää taas alkaa kirjoittaa enemmän tänne. Jos jaksan. 

Eli nähdään taas! Kiitti mmmmmmmmmo!