Helou! Pitkästä aikaa! TW älä lue jos olet herkkä. Kerron keskenmenosta aika avoimesti.
Ajattelin tehdä nyt ainakin pikku vuosikatsauksen. Niinku laitoin jo facebookiin postauksen ni vuosi 2025 on ollu yksi kauheimmista vuosista mun elämässä. Onneksi mulla on laaja tukiverkko, muuten en olisi enää tässä. Toistan vielä itsellenikin nämä tärkeät: Mika ja Korok, äiti, biibu ja sisarukset, sukulaiset, appivanhemmat ja ystävät. Eikä saa unohtaa mun tosi tärkeitä työntekijöitä. Kutsun niitä mun työntekijöiksi, koska ne ei ole esim. pelkästään hoitajia. Eli Aspan (tosin nykyään Tavana) ohjaajat: Reija, Maarit ja Katariina, psyk. poli työntekijä Heidi ja tärkein eli mun psykoterapeutti Terhi. Kiitän teitä kaikkia, että ootte olemassa.
Mikä sitten teki vuodesta kauhean?
Aloitetaanko vaikka siitä kuinka paska taloudellinen tilanne meillä on ollut. Alkuvuosi vielä meni, mutta kesällä Mika ei saanut MITÄÄN rahaa, koska karenssi. Kyllähän me sitten haettiin perustoimeentulotukea ja saatiinkin vähän. Ja ihana diakonia antoi meille muutaman kerran sen 50e lahjakortin, että saatiin ruokaa. Se oli aika kauheeta aikaa. Nyt on tasoittunut, kun Mika saa rahaa.
No siinä oli yksi.
Mutta toi oli pientä verrattuna näihin loppuihin asioihin. Loput asiat sanon kronologisessa järjestyksessä. Eli:
11.6.2025 tein jonku tuhannennen raskaustestin. Oltiin siis kolmisen vuotta yritetty. Tällä kertaa se olikin positiivinen!
 |
| Tätä oltiin odoteltu. |
Mä innostuin niin kovin! Vihdoinkin! Mika ei ollut kotona. Laitoin heti bestikselle eli Annille viestiä. Hän oli niin iloinen meidän puolesta. Sit laitoin Mikalle, että "Tiiäks millon yks plus yks on kolme?" (olin unelmoinut, että milloin saan sanoa Mikalle tämän lauseen) Mika vastas: "No?" Mä laitoin kuvan raskaustestiastä ja kirjoitin: "Meille tulee vauva" Sit mä vaan itkin onnesta. Ei enää sitä joka kuukauden pettymistä, vihdoinkin se olisi ohi ja meille tulisi vauva.
Soitin vielä samana päivänä mun polihoitajalle. Heidikin oli iloinen meidän puolesta. Lopetin välittömästi ne lääkkeet, joita ei saa käyttää raskaana ollessa. Soitin myös neuvolaan ja varasin ajan myöhemmäksi. Kaikki oli niin ihanaa.
Juuup. Meille varattiin myös aika varhaisultraan, koska kuulun riskiryhmään. Päästiinkin ultraan jo 25.6. Piti siis Turkuun asti mennä. Mika ja äiti oli mukana. Tapasin ensin hoitajaa ja lääkäriä ja sitten menin ultraan. Kätilö tai gynekologi tai kuka se sit onkaan joka ultrasi mun kohdun, vaikutti heti vähän varovaiselta. Alkoi kyselemään mun kierrosta ja kaikesta. Siinä kohtaa, jos kierrosta sen laski niin oli viikolla 6. Mä tiesin heti, että nyt on jokin pielessä. Aloin hyperventiloimaan ja oikeestaan "katosin" hetkeksi tilasnteesta. Kun "palasin", sain kuulla, että kohdussa oli kyllä jotain, mutta se oli liian pieni ollakseen 6. viikolla oleva sikiö. Niinpä siis minut käskettiin labraan samantien ottamaan HCG-arvo. Menin vielä samana päivänä verikokeisiin HCG oli 4675. Olin huojentunut, sillä se on sellainen arvo, että raskaus olisi vaan vähän lyhyemmällä kuin luultiin. Olin epävarma, mutta kaikki ympärillä sanoivat, että ei ole mitään hätää. Piti sitten mennä siitä parin päivän päästä uudelleen ottamaan HCG-arvo ja katsoa, että on noussut hyvin. Menin sitten 27.6 labroihin ja HCG oli 4536. Eli laskenut.
Mulle soitettiin sitten 27.6, että nyt on sitten keskenmeno varmistunut. Sain järkyttävän paniikin. Onneksi Katariina oli kotikäynnillä just silloin. Laitoin puhelimen kaiuttimelle ja Katariina jutteli hoitajalle. En oikeestaan muista siitä juurikaan mitään, mutta selvisin. Soitin Mikalle, joka oli pajalla silloin. Menin hakemaan hänet ja me päätettiin yhdessä, että me selvitään.
Siitä pari päivää eteenpäin piti mennä jonnekin naistentautien osastolle lääkkeelliselle keskenmenolle. Eli Turkuun taas. Siellä sain sit jotain ällöttävää lääkettä ja sit kohtu tyhjeni. Se oli ihan kauheeta. Mutta me selvittiin siitä.
Seuraava ikävä asia olikin mun sairastuminen munuaisaltaantulehdukseen elokuun alussa. Oli hirveet kivut ja CRP huiteli parissa sadassa. Määrättiin antibiootti suonensisäisesti. Onneksi se muutettiin kuitenkin tablettilääkitykseksi seuraavana päivänä. Ei tarvinnut ravata sairaalassa joka päivä. Muistan, kun siinä vastaanottavalle hoitajalle kerroin, että epäilen myös olevani raskaana uudelleen. Mies
--hoitaja sanoi, että ei voi olla, sillä olin juuri saanut keskenmenon kesäkuun lopussa. Pyysin kuitenkin ottamaan HCG-arvon virtsanäytteestä samalla, kun otettiin virtsan bakteeriviljelyt. No hän ei laittanut sitä pyyntöä sinne jostain syystä.
No pyysin sitä sitten uudelleen myöhemmin. Ja sieltähän tuli vastaus 15.8, HCG oli 1475, eli olin taas raskaana. Nyt olin varovaisempi, siis sen suhteen, että en innostu liian varhain. 20.8. arvo oli noussut mukavasti, se oli 5617. Se helpotti vähän, muuten epävarmaa fiilistä. En uskaltanut silti vielä iloita.
Sitten piti taas käydä Turussa hoitajaa tapaamassa. Siellä sovittiin seuraava varhaisultra, joka oli 3.9. No sinne sitten taas Turkuun äitin ja Mikan kanssa. Mua pelotti. Hemmetti soikoon, mua pelotti. Menin siihen pedille makaamaan. Kätilö/gyne sanoi melkein heti, että: "Joo. Täällä näkyy 16mm kokoinen sikiö, jonka syke oli 175." Ja siis mullahan ei ollu ollu välissä menkkoja. Se vaikeutti tietämästä millä viikolla mennään, mutta nyt selvisi, että oltiin viikolla 9+1. Kuultiin myös pikkuisen sykkeet ja saatiin kuvakin. Mä olin niin helpottunut. Mutta silti vielä epävarma.
 |
| Siinä hän oli, pikkuinen |
Sitten alettiin miettimään Mikan kanssa isompaa asuntoa, jotta tulevalla vauvalla olisi enemmän tilaa. Löydettiin asunto ja alettiin pakkaamaan. Tai Mika pakkasi. Mä olin niin varovainen kuin vaan pystyy olemaan. En nostellut enkä kannellut.
Sitten 15.9 mulla tuli jotain veristä vuotoa. Säikähdin. Todella paljon. Se oli kauheeta. Menin päivystykseen heti. Olin ihan varma, että taas tuli keskenmeno. Itkin hoitajalle sitä. Sanoin, että: "Mä en kestä, jos tää menee taas kesken". (Oli sama hoitaja, kun viimeksi) Hoitaja sanoi: "No ei sille mitään voi, jos menee kesken.", silleen tosi tylysti. Sit se kävi lääkärin kanssa juttelemassa ja sanoikin: "Ei pieni vuoto tarkoita keskenemenoa." Menin kotiin ja kaikki olikin hyvin. Olin selvinnyt säikähdyksellä.
Käytiin myös neuvolassa ja siellä sovittiin kaikki tärkeät asiat. Ja kuultiin myös taas vauvan syke. Oltiin viikolla 11. Siinä vaiheessa mä olin ihan varma, että nyt tää tapahtuu. Musta tulee vihdoinkin äiti. Tämä sykkeen kuuleminen varmisti asian. Se kuului niin selkeästi, että jopa neuvolahoitaja vähän ihmetteli, silleen hyvällä tavalla.
No saatiin sitten muutto valmiiksi. Kiitokset kaikille mukana olleille.
Sitten. Oltiinko me ekaa tai tokaa yötä uudessa asunnossa, kun yöllä alkoi kauhea kipu ja vuoto. Kävin monta kertaa vessassa yöllä ja herätin Mikan. Sanoin, että nyt tuli keskenmeno. Herättiin siitä sitten aamulla ja ajettiin mahlikselle. Mä olin täysin toimintakykyinen, vaikka vähän sattui. Meidän piti mennä siivoomaan vanhaa kämppää, mä, äiti ja Mika. Olin jotenkin niin shokissa, että tajusin vasta autossa, että nyt tää meni kesken. Juteltiin äitin kanssa siinä ajaessa ja me kaikki itkettiin.
Kämppä oli pakko siivota, sillä oltiin luvattu entiselle vuokrananatajalle, että se on valmis sinä päivänä. Äiti ja baaba sanoi, että pitää mennä sairaalaan. En ite oikeen osannut ajatella oikein. Baaba vei mut sairaalaan ja mut otettiin sänkypaikalle. Sitten alkoi ne järkyttävät kivut. Sattui niin kovaa. Lopulta mä vaan huusin siellä tuskasta. Jouduin odottamaan pitkään ennen kuin sain särkylääkettä. Kipu meni silleen aaltomaisesti. Välillä sattui vähän vähemmän ja välillä sattui niin paljon, että oikesti huusin. Sitten mua alkoi oksettaa, koska sattui niin kovin. Baaba oli siinä mun vierellä koko ajan. Juteltiin siitä, että tarviin oksennuspussin. Ihana siivooja kuuli ja toi sellasen.
Sitten siihen tuli hoitaja tuomaan lääkettä. Kaikki oli tylyjä. Sitten. Mä oksensin taas. Ja tunsin. Tosi kovan kivun. Ja sen jälkeen. Ei enää mitään. En nyt tässä sen tarkemmin avaa kuin että menin sen jälkeen vessaan ja siinä se sitten oli. Pytyssä. Ne olikin supistuksia. Synnytin pienen sikiön.
Siskot ajoi pk-seudulta kesken päivän mun luokse. Tueksi. Silloin vaikeimpana päivänä huomasin kyllä, että mulla on ihana perhe.
Mullehan on sattunut kaikenlaista elämässä, mutta tä oli pahin ikinä.
Sori jos oli liian kuvallista tekstiä. Tän takia alussa on trigger warning.
Tän jälkeen oli aluksi pitkään ihan normaali olo. Mä ihmettelin terapeutillekin sitä, miten hyvin mä sen asian otin. Se ei oikeastaan tuntunut miltään sen ensimmäisen päivän jälkeen. Tuntui vaan, että se on nyt siinä. Ei muuta.
Sitten aloin oireilemaan. Psyykeeni alkoi rakoilemaan. Aloin voimaan yhtäkkiä todella huonosti. Uskon, että vasta pari viikkoa keskenmenon jälkeen aloin sisäistää ja tajuamaan, että vauvaa ei tule nytkään. Tuntui, että mikään ei tunnu miltään ja samalla kaikki tuntuu kaikelta. Otin kokonaisvaltaisessa voinnissani kolme askelta taaksepäin.
Mutta me selvittiin. Me selvittiin tästäkin.
Nämä oli ne kaikkein kauheimmat asiat viime vuodelta.
Sen lisäksi oli Mikan sairastuminen. Kuume viikon verran 38-39 ja enemmänkin. Käytiin päivystyksessä, jossa tutkittiin kaikki. Siis ihan kaikki. Mutta mitään ei löytynyt. CRP vähän koholla. Mika sai vaan ohjeen ottaa nenäsumutetta tukkoiseen nenään. Epäiltiin virustulehdusta. Sitten alkoi nenäverenvuoto. Mikan nenä siis vuosi verta varmaan kolme päivää. Ei siis silleen vuotanut vuotanut, mutta niistäessä tuli ja välillä ihan ilman niistämistäkin.
No sit yks ilta me just juteltiin äitin kanssa puhelimessa, että pitääkö mennä päivystyskeen, kun vointi niin huono. Se puhelin oli siinä kaiuttimella ja me juteltiin kolmestaan. Sit yhtäkkiä, Mika alkoi oudosti vähän heilua ja menetti tajunsa. Mä sain onneksi hänet kiinni, ni ei lyönyt päätään. Sitten aloin huutamaan äitille, että Mika kuolee. Että Mika sai jonkun kohtauksen ja nyt se kuolee. Äiti sanoi, että soita ambulanssi. Kaikki tää tapahtui niin nopeasti. Mika siis tuli tajuihin jo melkeen ennen kuin mä asettelin hänen pään lattialle varovasti. Mika kysyi: "Mitä tapahtui?" Mä soitin samalla sitä ambulanssia. Kerroin, mitä oli tapahtunut. Olin täydessä paniikissa. Mika huusi lattialta mulle, että ei ole hätää. Mä hyperventiloin ja hätäkeskuksen ihana työntekijä yritti rauhoitella mua.
Lanssi tuli. Kaikki tutkittiin, ei mitään missään. Piti mennä Turkuun yöpäivystykseen omalla kyydillä. Eivät voineet ottaa kyytiin, koska vitaaleissa ei näkynyt mitään. No mentiin. Siellä sitten päästiin nopeasti hoitajalle. Otettiin pika CRP, joka oli noin 200, eli ei voinut olla enää kyse virusinfektiosta. Mika otettiin osastolle ja me mentiin baaban kanssa kotiin. Se oli kauhea yö. Jouduin nukkumaan yksin. Ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Ja olin todella huolestunut Mikasta. Valvoin koko yön odottaen lisätietoja Mikalta. Aamulla Mika sitten laittoi viestiä, että hänet siirretään TYKS:istä Saloon. Menin sinä päivänä koko vierailuajaksi Mikan luokse osastolle. Syötiin pullaa ja juteltiin. Mika voi jo paljon paremmin. Ja hänelle aloitettiin suonensisäinen antibiootti. Sen seuraavan yön nukuin mummalla, kun Mika jäi toiseksi yöksi osastolle ja mä en uskaltanut nukkua yksin. Onneksi mumma asuu tossa naapurissa. Seuraavana aamuna Mika pääsi kotiin ja vaihdettiin antibiootit pillereiksi. Ja siis mitään ei löytynyt mistään. Mutta sitten se oli ohi.
Tässä nyt nämä kaikkein pahimmat asiat. Oli paljon hyvääkin. Oon saanut olla Mikan kanssa, mikäs sen ihanampaa! Ollaan käyty paljon leffassa ja sushilla. Oon nähnyt kavereita ja saanut laulaa kuorossa. Arkisia hyviä asioita. Saatiin muuttaa uuteen kotiin ja vaihdettiin myös auto isompaan. Kivoja juttuja. Mutta viime vuonna on tapahtunut liikaa pahaa. Ehkä tämä vuosi on parempi.
Semmonen hyvä asia myös viime vuodelta, että sain joitain pakko-oireita vähän lievemmmiksi. Se oli alunperin vauvaa varten. En nyt avaa sitä enempää, paitsi jos joku haluaa? Voi vaikka kirjoittaa kommentin tähän, jos haluaa kuulla asiasta enemmän. Mutta siinä yksi voitto viime vuodelta.
Olen myös innostunut taas piirtämään. Tässä muutama piirros.
Tein myös pienen pupu-kirjan yhdelle Aspan ohjaajalle, joka sai lapsen kesällä.
Tänä keväänä pitäisi suorittaa kaksi ruotsin kurssia ja yksi filosofian kurssi. Sitten olisi koko lukion oppimäärä suoritettu. Ja ei, en aio kirjoittaa. Haluan ihan muuten vaan saada opinnot suoritettua.
Nonni. Nyt mää lopetan. Oli muuten aika terapeuttista kirjoittaa tänne nämä tapahtumat. Tuli pitkä teksti. Kiitos, jos jaksoit lukea kokonaan. Voisin yrittää taas alkaa kirjoittaa enemmän tänne. Jos jaksan.
Eli nähdään taas! Kiitti mmmmmmmmmo!
