Olipa pakko nyt piiiitkästä aikaa kirjoittaa tänne postausta.
Eli siis niin. Mun elämä on ihan erilaista kuin esimerkiksi kaksi vuotta sitten. Vointi on suhteellisen tasainen ja on paaaaaljon hyviä asioita. Tällä hetkellä ja tulevaisuudessakin. Ekaa kertaa mulla on tulevaisuuden suunnitelmia. Ja tää tuntuu oudolta mutta hyvällä tavalla.
Mitä mulle siis kuuluu? Noh.. Mulla on ihana miesystävä, jonka kanssa muutettiin yhteen kesällä. Tai no tänään virallisesti. Mulla on toimiva hoito, johon kuuluu aspan kotikäynnit, psykoosityöryhmän polikäynnit, intervallijaksot halikon sairaalassa kerran kuussa ja tietty lääkehoito. Tää on aika hyvin tasapaainossa nyt tä sairaus. Ja sit laulaminen on taas vahvasti mun elämässä. Kuoron muodossa. Ja teen myös tiktokkiin lauluvideota. Löytyy sieltä nimellä sandragali. Vink vink :D
Tulevaisuuden suunnitelmissa on opiskelemaan ryhtyminen. Tä on iso asia, sillä oon viimeks opiskellut 19-vuotiaana. Mutta tarkoitus olisi piakkoin alkaa opiskelemaan koulunkäyntiavustajaksi. Oon lukenut paljon aiheesta ja se on just sitä mitä haluan tehdä elämälläni. Lasten auttaminen.
Ja en nyt ole ihan varma milloin pääsen edes aloittamaan opinnot, sillä tarkoituksena olisi käydä psykoterapia. Ehkä ennen opiskelua tai opiskelun lomassa. Mun on vaan hyvin vaikeaa saada sopivaa terapeuttia, jos ollenkaan, koska oon eläkkeellä. Pysyvällä eläkkeellä ollessa, ei voi hakea kuntoutuspsykoterapiaa vaan vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta. Siinä on hyvät ja huonot puolet. Hyvät on, että jos saa lääkäriltä lausunnon ja kela suostuu kuntoutukseen ni se on täysin ilmaista. Ei siis ole omavastuuta. Mutta huono puoli on se, että salossa ei ole kuin ihan muutama psykoterapeutti, joka ottaa vastaan vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen kautta. Laitoin kolmelle terapeutille viestiä, mutta eivät ole vielä vastanneet. Ehkä ovat kesälomalla...?
Kyllä mulla on vielä paljon vaikeita oloja ja asioita. Mut ne ei enää määritä mua ihmisenä. Mä en ole sairaus vaan olen Sandra, jolla on sairaus. Ja toivon saavani apua psykoterapiasta. Olen nyt viimeinkin valmis siihen!
Uskon että tähän huimaan kohenemiseen on vaikuttanut monet asiat ja monet ihmiset. Kuntoutuminen alkoi varmaan 2020-2021 kun osastolle tuli uusi lääkäri, Yrjö. Yrjö näki mut ihmisenä, ei palana paperia jossa luki mitä mä olen. Sain oikeanlaista hoitoa ja lääkkeitä vähennettiin. Pääsin eroon bentsoista ja monesta muustakin lääkkeestä. Ja tätä kautta myös lääkeparkinsonismista, josta kirjoitin jo faceen päivityksen. Aloin tavata psykofyysistä fysioterapeuttia ja sain paljon hyviä keinoja ahdistuksen ja vireystilojen säätelemiseen. Ja yhä näen tätä fysioterapeuttia intervallijaksoilla. Ja näiden asioiden lisäksi olen lopettanut itseni vahingoittamisen kokonaan. Voinnin paranemiseen liittyy vahvasti myös se, että muutin pois enolasta ja pääsin aspan avun piiriin. Hyödyn aspasta enemmän kuin enolasta saamasta avusta. Ja sitten pakko myöntää, että kun pitkäaikainen polin hoitosuhde tuli päätökseen ja sain uuden hoitajan, alkoi sekin viedä eteen päin. Ehkä sen entisen hoitajan kanssa oltiin vähän jääty junnaamaan paikoilleen.
Mutta vaikka nämä muut ihmiset ovat vaikuttaneet kuntoutukseeni paljon. Voin reilusti sanoa, että minä olen tehnyt sen suurimman työn. Ihan itse. Omassa päässäni. Ja en siis ole tarve. En välttämättä koskaan tule olemaan täysin terve, mutta nyt... pystyn elämään.
Mulla on paljon hyviä ihmisiä mukana mun elämässä. Mika, perhe, ystävät, hoitajat, aspan ohjaajat, lääkäri, fyssari... jne ja oon niin onnellinen siitä. Oon onnellinen siitä että pystyn olemaan ihmisten kanssa. Ennen se oli ylitsepääsemättömän vaikeaa. Nykyään mun on, päinvastoin, vaikea olla hiljaa, ja yksin. Ja on mahtavaa että olen pystynyt jatkamaan kuorossa käyntiä. Nytkin jo odotan että kuoro jatkuisi jo kesätauon jälkeen.
Ja yksi asia mikä on Mikan myötä muuttunut mun elämässä on se että mä rakastan laittaa ruokaa. Ennen en osannut edes riisiä keittää. Ja nykyään me tehdään kaikenlaisia ruokia yhdessä. Se on sitä parasta aikaa, yhdessä kokkailu.
En malta odottaa että opiskelu alkaa! Se kuulostaa niin mun jutulta. Ja siis ajattelin opiskella oppisopimuksella. Pääsisin jo heti työn makuun. Eläkkeellä ollessa saa tienata tietyn määrän rahaa, joten ajattelin ensin työskennellä osa-aikaisesti eläkkeen kanssa. Katsoa miten sujuu. Oon kuitenkin jo kymmenisen vuotta ollu pelkkä mt-kuntoutuja. Nyt pääsen eteen päin elämässä. Vihdoinkin.
Oon niin onnellinen että Mika palas mun elämään. Se tekee mut niin onnelliseksi. Mä haluun ikuisesti elää Mikan kanssa.
Ja tulevaisuuden suunnitelmia on muitakin. Mutta niistä ehkä lähempänä ajankohtaa :)
Mut jooooo.. ei kai mul sit muuta tähän hätään. Sori jos oli sekava teksti :D Vois alkaa taas päivittelemään tätä blogia. Olisko mulla lukijoita? Tai siis kiinnostaako ketään lukea tätä? :)
 |
| Mä ja rakas |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Risut ja ruusut